Luovuus

Mä olen säännöllisesti kuukauden välein sitä mieltä, että mun kuppi on tyhjentyny lopullisesti. Sitten mä raahaan itseni väkisin raapustamaan jotakin rallia, huomatakseni ettei tilanne ehkä ollukaan niin paha miltä se ensin vaikutti. Biisistäkin saattoi tulla ihan kelvollinen.

Se on aika raskasta tässä elämässä. Pitää aina aloittaa alusta, niinukuin ei olis koskaan tehny yhtään musiikkia. Se on outo juttu. Luovuus voi kuivua, niinkun kaikki muukin, jos ei avaa kanavia aina välillä. Mutta vaikka ne olisi pitkänkin aikaa kiinni, kyllä ne siitä aukeaa, kun vähän raapii. Biisinkirjoittaminen on siinä mielessä kummallista, että vaikken mä tunne rasittuvani tehdessä sitä, niin aina sen jälkeen mä olen väsynyt ja ärtynyt. Ehkä se johtuu keskittymisestä, en tiedä.

Mä olen koko elämäni yrittänyt olla mun lauluissa vähemmän idealistinen ja kirkasotsainen, mutta jostain syystä mä olen aina epäonnistunut, niin tälläkin kertaa.

Tää uusi levy on täynnä sitä surumielistä mutta toiveikasta tunnetta, mitä mä olen posket punasena joutunut edustamaan jo melkein kakskyt vuotta tässä maassa. Ehkä mun pitäis ruveta hyväksymään ettei siihen ole tulossa muutosta.

Toisaalta, silloin kun mä kuulen jonkun mun vanhan biisin, se on just se kirkasotsaisuus mikä mua itseäni niissä viehättää. Se on se mun luova puoleni.